Talvi 1940 oli ankara, runsasluminen ja kylmä. Ilmassa vaani alituinen vaara. Raukoilla rajoilla kauhea kumu. Kun aamupäivällä 13. päivänä maaliskuuta uhkaava, yhä lähenevä tykkien jyly vaimeni, täytti tienoot epätavallinen hiljaisuus. Oliko sota loppunut? Sitähän oli kestänyt neljättä kuukautta. Meillekin oli viimeisten viikojen aikana kulkenut viesti olla lähtövalmiina rintaman tieltä koska tahansa.
Lieneekö ollut kotia, joita eivät nämä muutamat kuukaudet olisi koskettaneet tavalla tai toisella. Ei valoisa ollut se jouluviikon ilta, kun 18-vuotiaan veljeni vaatemytty tuotiin kotiin hänen saadessa surmansa ilmapommituksen uhrina muutaman toverinsa kanssa Tolvajärvellä työpalvelusta suorittaessaan. Siunaustilaisuus Sortavalan kirkossa kyyneleistä huolimatta oli harras ja valoisa. Hautaan kätkeminen kirkon läheiseen puistoon sensijaan piti suorittaa hiljaisuudessa, pimeän turvin.
Valkoinen arkkurivi alttarin edessä jäi viimeiseksi muistoksi tästä niin tutuksi ja rakkaaksi käyneestä kirkosta. Kuinka monta kertaa olinkaan ihastuksella kuunnellut taiteilija Onni Pakarisen urkujen soittoa ja koskus naisten parvella istuen ihaillut hänen tummakiharaista päätään urkujen takaa. Hänen loihtimat sävelet olivat ruokkineet maalaistytön musiikin nälkää pienestä pitäen. Rovasti Hulkkosen messu oli vertaansa vailla. En ole missään muualla kuullut kenenkään messuten laulavan Herran siunausta niinkuin hän, jonka syvä, täyteläinen, mahtava ääni kantoi joka sopukkaan. Siinä oli jotakin majesteetillisen juhlavaa. Vain toista kuukautta myöhemmin, helmikuun toisena päivänä tämä pyhäkkö tapasi kohtalonsa.
Tämä oli aurinkoinen, helisevä pakkasaamu. "Kylläpä Laatokalta päin tuleen paljon lintuja!" sanoi joku ulkoa tullessaan. Niitä seurasi raskas pommikoneen jyrinä. Sieltä jurrasi laivue toinen toisensa perästä, kaikkiaan kymmenen. Yhdeksän konetta kussakin laivueessa. Ne olivat kuin muuttolintuparvet. Nämä yhdeksänkymmentä konetta puodettivat kukin vuorollaan pomminsa pienen kaupunkimme ylle. Ja lastinsa tyhjennettyään jyrisivät keventyneinä kylän toista laitaa samassa järjestyksessä takaisin. Pikkupojat hiihtivät läheiselle korkealle mäelle seuraamaan kaupunkimme tuhoa. Anjala, pieni rantakylämme Laatokan kainalossa, sai olla näiltä koneilta ihan rauhassa. Mutta vielä samana iltana tuli toistakymmenta pommikonetta täydentämään aamupäiväistä tuhoaan. Nämä koneet kaartelivat matalalla jonkun aikaa meidänkin kodin yläpuolella ja laukaisivat valoraketteja. Oli niin pelottavan valoisaa, ettei missään kolossa tuntunut turvalliselta.
Kun tämän jälkeen eräänä päivänä kävin kaupungissa asioilla, oli kaikkialla tyhjän kuollutta. Lukuisista puukortteliraunioista törröttivät vain mustuneet savupiiput, muutamissa kivitaloissa ammotti ikkuna-aukot tyhjinä.
Vielä sunnuntaina, muutama päivä ennen rauhaa klo 3 iltapäivällä jurrasi muutamia koneita pommilastissa ja pian oli noin kolmen kilometrin päässä oleva Helylän Lelu- ja huonekalutehdas tuli- ja savupatsaana. Taaskin säästivät meidät, vaikka niin alhaalla päällämme kauan kaartelivat.
Sotapoliisi kävi yöllä ilmoittamassa rauhasta ja sen ehdoista. Lähdöstä kolmen vuorokauden sisällä. Radiota ei meillä vielä ollut. Seuraavana päivänä äitini nuorempien sisarusten ja vanhin siskoni, joka oli evakoituna Mantsinsaaresta, lapsineen, nuorin vasta kolmen kuukauden ikäinen, hankkiutuivat matkaan. Vauveli koriin ja kelkkaan. Lämmintä päälle ja evästä mukaan. Niin tämä yhdeksän hengen karavaani lähti 6 kilometrin jalkaptikkaan päämääränään Sortavalan asema, josta sitten juna vie. Minne vie, siitä ei ollut tietoa.
Me toiset emme tähän lähtöön ehtineet. Sisareni kanssa säkitimme yötä myöten viljoja. Isä ajoi niitä hevosella Helylän asemalle. Se kuului lähtömääräykseen.
Kova urakka oli kahden suuren sian teurastus. Avuksemme saimme lossarin, vanha miehen. Valelimme kiehuvalla vedellä, jota karjakeittiön padassa jatkuvasti höyrysi, ulkona navetan edessä liisteillä rojottavia sian ruhoja ja raaputtelimme puukolla niiden karvaista pintaa puhtaaksi. Isä ei siihen ehtinyt, hänen aikansa kului viljan ajossa.
Sitten iltamyöhällä, kiireistä kerettyä, isä viimeistä kuormaa viemässä, tällä kertaa ompelu- ym. koneita. Tyhjentynyt kylä, vain kahdessa lähinaapurissa väen rippeet, hekin samoissa touhuissa. Niin, sitten tuli sanoinkuvaamaton outo olo: Kuoleman koleutta, tyhjyyttä, murhetta, kaipausta. Kaipausta kaiken katoavan yläpuolelle. Siellä kaikki mikä oli tuttua, rakasta ja omaa, sitä ei enää ollut. Pienen kylän idylli oli särkynyt.
Järjestelin huonekaluja. Siirtelin tarpeettomasti sänkyaatteita ja kävin nukkumaan kovalle sängynpohjalle. Tämä oli täysin vaiston sanelemaa, kuin enteenä tulevien viikkojen yölevosta.
Varhain aamulla ruokimme lehmät. Lypsimme ja separoimme. Keitimme aamiaiseksi perunoita ja sianlihakastiketta. Pari päivää aikaisemmin oli kellarista nostettu 10 litran omenahillopurkki pöytään. Vaikka kenellepä sse ruoka näinä päivinä olisi maistanut.
Käydessämme pöytään törmäsi kiven heiton päässä olevan naapurin enon tytär ovelle. "Hiidenselkä on täynnä ryssiä, nyt joutukaa" hän huusi ja katosi ovesta saman tien.
Ruoka jäi meiltä lähtiessämme pöytään. Koetimme siinä kiireessä hotkia jotain suuhummekin. Olivathan edelliset päivät olleet rankkoja, varsinkin isälle. Ja sekin alkava päivä vaati vahvistusta.
Isä lähti valjastamaan hevosta kuorman eteen, joka oli laitettu valmiiksi jo edellisenä iltana ja me tytöt päästämään lehmät navetasta. Naapureilla sama touhu. Mikä hirveä sekamelska siitä tulikaan. Lehmät hyppivät vauhkoina, törmäilivät hankeen, muutamat kaulaansa myöten. Oli kova homma auttaa niitä hangesta pois. Lopulta saimme ne järjestykseen. Isä edeltä hevoskuormineen, naapurin eno takana ja meidän molempien karja välissä. Mutta vaikeaa niiden hallinta oli. Ne olivat kuin humaltuneet odottamattomasta vapaudesta.
Toisen naapurimme pihasta kääntyi hevonen kuormineen ja karja edellämme tielle. Emäntä keikkuvan kuorman päällä ääneen itkien. He olivat vasta muutama vuosi sitten muuttaneet kylän periltä ja suurella aherruksella päässeet elämän alkuun paremmissa tiloissa. Niin oli luopuminen sitäkin raskaampi. Aamuauringon vielä kylmästi pastaessa ja pakkasen kirskuessa reen jalaksissa laskeuduimme alas joelle ja siitä lahdenpoukaman yli, josta talvitie oikaisi. Matkan teko näytti jo onnistuvan, mutta ensimmäisessä nousussa, ylämäessä, keskellä rinnettä, meidän hevoselle tuli stopp. Kuorma ei yrityksistä huolimatta liikahtanut. Hevonenko ressaantunut? Sillähän oli ajettu viimevuorokaudet lähes ympäriinsä. Karja alkoi tuskastua, kun se ei päässyt eteen eikä taakse ja alkoi taas rypeä hangessa. Ja panssarivaunut jyrisi ja Hiidenselkä tulvi mustanaan väkeä. Niitä hajaantui joka taholle, myös taakse jäänyttä kyläämme kohti ja jokivartta ylöspäin, jonka juuri ylitimme. Jos lähtömme olisi vähänkin viivästynyt, olisivat kenties sulkeneet meiltä tien.
Eivät ehtineet pirttimme jäähtyä ja ruoka lieddellä kuivua, kun jo uudet isännät tulivat taloon. Ensin uskottelimme, että meikäläisiähän ne, mutta kun piipalakit alkoivat erottua, toivomme katosi. Kolme miestä jonosta kääntyi meitä kohti. Enoni, joka oli jälkimmäisenä ja osasi jonkin verran venäjää, ehti vaihtaa muutaman sanan heidän kanssaan.
Samasta suunnasta ajoi kauheaa laukkaa hevonen jossa oli suomalainen sotilas ja kaksi lottaa. Pyyhältäessään hangessa ohitsemme, kepeä suahkareki melkein ilmassa keikkuen, he huusivat meille: "Nyt jättäkää lehmät ja tulkaa, nuo ovat kaikki ryssiä. Jos tietäisitte, kuinka kauheita ne ovat".
Olimme laittaneet kuorman parirekeen. Sitoneet sen köydellä. Yritimme kiskoa siitä köysien välistä ja saimmekin: pytyn, jossa oli suolattua sianlihaa ja laatikon, johon olimme pakanneet parhaimmat astiat ja heitimme ne tien laitaan. Kuorma lähti liikkeelle vähän keveämpänä ja köyhempänä.
Ajettuamme kolme tai neljä kilometriä ja päästyämme suurelle tielle, hautausmaan kulmaan, keskeytti sotapoliisi kulkumme ja käännytti lehmät kaupungin laidassa olevalle Forssunhoville, siellä piti olla teurastus.
Siinä ohitti meidät suomalainen sotilas. Mielenhäiriössä kai, hartiat kyyryssä ja kivääri ojossa lähti kulkemaan minun perässäni. Onnistuimme hänen huomionsa kiinnittämään muualle.
Samassa ajoi kaupungista päin linja-auto, ainoana matkustajanaan sotapoliisi ja eräs myymälänhoitaja. "Naiset nopeasti autoon. Ryssät ovat Sortavalassa. Ajakoot miehet lehmät!" he huusivat meille.
Hypähdimme siskoni kanssa autoon ja ajoimme pois. Ajettuamme jonkin matkaa, pysähtui auto tien varrella olevan pienen maaseutumyymälän eteen. Meitä käskettiin ottamaan mitä halusimme. Juuri sillä hetkellä, sisälle päästyämme, vetäisi nuori nainen näyteikkunasta kauniin vihreän silkkikankaan. Valitsimme siskoni kanssa villakangaspakat. Kellarihuoneen lattia oli täynnä kenkiä. Sai kauan hakea, ennenkuin löysi toissele parin.
Ja nyt takaisin autoon. Tässähän meidän olisi ollut mukava matkustaa vaikka maan toiseen ääreen, mutta ensimäisessä tienhaarassa jäimme autosta pois. Emme tienneet, kumpaa tietä isä kuormineen ajaa. Sitä paitsi minne meillä oli kiire, kun ei ollut mitään määränpäätä. Odotelimme isää, hänellä kun on sitä ikääkin, käy jo kuudettakymmenettäviidettä ikävuottaan. Kuljemme hänen kanssaan ja keittelemme matkanvarrella kahvia hänelle.
Veimme tavaramme tien laidassa olevan mökin eteisen nurkkaan. Yöksi hakeuduimme lähistöllä olevaan taloon. Siellä oli levitetty tuvan lattialle olkia, niillä nukkuvia evakkoja vierivieressä, oltiinhan läpikulkupaikalla. Vaiherikas päivä oli päättynyt.
Seuraavan aamupäivän odottelimme tien varren mökissä ja puolelta päivin lähdimme isää vastaan. Oli kolkkoa kävellä metsätietä takaisinpäin, varsinkin, kun ei sieltäpäin enää ketään tulijoita tullut. Oli helpottavaa, kun omamme vihdoin tulivat näköetäisyyteen. Lemmikki, yksi lehmistämme, ei ollut jäänyt toisten mukaan, vaan oli surannut isää. Meidät nähtyään se alkoi ammua ja juosta kohti. Juoksi ja ammui, mikä valitus siltä tulikaan, lehmä parka.
Joku tienvarren isäntämies oli asetellut hyvin paketoidun seinäkellon isän kuorman päälle, "oma kello olikin jäänyt kotiin, seinälle" oli isä sanonut. Me lisäsimme kuormaan omat tavaramme palattuamme takaisin mökin tuntumaan.
Aikanaan maantie, jota korkeat lumivallit reunustivat, muuttui epäinhimillisen näköiseksi: Kuollut lehmä ja parikin, ihan vähän matkan päässä toisistaan, molemmin puolin tien keskiväylää. Olipa joku poikinutkin tielle. Ne olivat kuin tienviittana, mistä siirtolaismassat olivat karjoineen kulkeneet.
Lähestyessämme Kesälahtea, kuului lehmien ammuminen monen kilometrin päästä. Se oli surkeaa ulvontaa kuultavaksi. Maantie kulki metsänreunaan korkean kukkulan kautta. Tämä laki kuhisi lehmistä, kuin valtava muurahaispesä. Ne pyörivät siinä ilman minkäänlaista aitaa, toinen toisensa kyljessä, alituisessa liikkeessä, ammuen, toinen toisistaan turvaa etsien. Sine jäi Lemmikki, viimeinen yhdeksästä lehmästä, jotka navetasta päästimme.
Myös edellämme kulkeneen naapurimme karjan oli tuo massa niellyt. Siitä ei kertakaikkiaan muuten pääsyt läpi. Tässä toimi teurastamo, mutta miten kauan nämä lehmäparat saavatkaan kärsiä viluisena, janossa ja nälässä, yötäpäivää kovassa pakkasessa, ennenkuin kunkin vuoro tulee. Kaukonäköisesti toimittiin siinä talossa, jonka lehmät näimme pihamaalle ammuttuna.
Tie oli käynyt huononlaiseksi, maasto epätaisasta ryteikköä, oli tuollainen talviajettava. Hevoselle tuotti vaikeuksia kuormansa kanssa. Niinpä yöpaikkaan päästyämme, jossa oli myös sotilasmajoitusta, puolensimme kuormaa: Kaivoimme esiin painavan laatikon, jossa oli sokeroituja hilloja ja mehuja, annoimme ne armeijalle. Ei sitä lähtöhötäkässä oikein tiedä, mitä ottaa mukaan ja mitä jättää. Näitäkin nyt tänne asti. Kaikkea tarvittaisiin. Kerrottiinpa erään vanhan herran tulleen Sortavalan assemalle kukkiva pelarkoni kainalossa.
Päivällä pysähdyimme aina lepotauolle. Keitimme kahvia, jos se oli mahdollista ja söimme eväitämme. Olimme kuin retkeläiset ainakin, huolehtimatta huomisesta. Rasitetta riitti kullekin päivälle tarpeeksi. Ja aina saimme aikanaan yöksi katon päämme päälle.
Ilta jo hämärsi. Olimme taivaltaneet pitkän rupeaman, saamatta näköetäisyyteen taloa yöpyäksemme. Kun sitten viimein, vähän tien yläpuolella, metsänrajassa, häämötti valkoinen talo, suuntasimme pihaan. Mutta voi miten synkkiä sen asukkaat, mies ja nainen olivatkaan. En tiedä mitä menetyksiä lienevät kokeneet, mutta saivathan ainakin pitää kotinsa ja kontuunsa. Kun siinä illan kuluessa alkoi kuulua ihanan sopraanon laulamana kauniita ja haikeita karjalaisten lauluja ja vielä "Jo karjalan kunnailla lehtii puu", oli rintani pakahtua. Menimme siskon kanssa ulos ja siinä korkeilla keittiön portailla, kylmän, avaran maaliskuisen tähtitaivaan alla me istumme ja itkimme.
Oli niin paljon odottamatonta ikävää mahtunut kuluneisiin päiviin, että jään oli pakko murtua. Aamulla keventyneenä ja mieli kirkaana otin minäkin ämpärin ja menin navettaan sen naisen aveksi lypsylle. Mutta sama tylyys ja synkkyys uhosi hänestä kuin eilenkin. Miten tappavaa voikaan sellainen olla. Oli suuri huojennus päästä maantielle.
Sää oli muuttunut suojaksi. Aurinko lämmitti mukavasti ahavoituneita kasvojamme. Vilkasliikenteisellä tiellä oli ruskeanlikaista sohjoa. Olimme lähestymässä Savonlinnaa. Mutta lämmennyt sää ei ollut hyväksi kuorman päällä oleville sian ruhoille. Ne olivat tähän asti kovan pakkasen ansiosta hyvin säilyneet. Nyt niistä olisi päästävä eroon. Kaupungissa saimmekin ne myydyksi, tietenkin polkuhintaan. Syömässä ja juomassa käytyämme oli pulmana saada yösuojaa hevoselle ja itsellemme.
Oli myöhäinen ilta. Savonlinnan valaistu vaneritehdas oli jo ääriään myöten täynnä väkeä. Vain pieni nurkkaus oven vieressä oli vapaana. Siitä oli läpikulku poikki hallin ja jatkuva ihmisvirta. Tässä meille oli kylliksi tilaa ja vähän ylikin. Laskeuduimme levolle vanerilevylle, joka oli siinä sementtilattian suojana ja hyvä oli, ettei tarvinnut kylmälle betonille käydä. Ihme ja kumma, uni tuli kaikesta melusta, hälystä ja vedosta huolimatta.
Aamulla herättyäni oli siinä vierelleni jääneessä tyhjässä tilassa pari kolme kenttäharmaissa sitkeässä unessaan.
Toimitimme asioita kaupungilla. Oli toivoa päästä junalla jatkamaan matkaa. Hyvissä ajoin iltapäivällä varasimme täältä tehtaan kollista vapautuneen telineen itellemme. Niitä oli monessa tasossa ja ne täynnä ihmisiä. Muutamat uskaliakkaat nousseet hyvinkin korkealle, näin päivällä oli väljenpää. Ei ollut halua jäädä enää toiseksi yöksi jalkoihin lattialle. Täältä ylhäältä käsin oli mielenkiintoista seurata tätä humua ja hälinää. Ainaista tulemista ja menemistä. Oli komeita ruotsalaisia valkoisissa turkeissaan, oli omia kenttäharmaita ja sitten meitä toisenluokan mustalaisia, niitä riitti. Oleskelimme joitakin vuorokausia tässä hullunmyllyssä. Kun meni vähäisetkin toiveet päästä junaan, jatkoimme matkaa entiseen tapaan.
Aijai, kun olisi päässyt saunaan. Harmaat tönöt tienlaidassa silloin tällöin olivat niin kutsuvia, että oli vaikea niitä sivuuttaa. Ainainen vaatteissa oleminen alkoi käydä tukalaksi. Mutta ei, eteenpäin oli mentävä. Maantielle ei voinut laittaa majaa.
Pääsimme jo pääsiäiseen. Keli ja ilmat vaihtelevaisia, niin kuin ne näihin aikoihin ovat. On pyryä ja pakkasta, mutta on myös kevättä enteilevää, autereista kuulautta. Ja nyt oli juuri tuonlainen ilta, joka aina mielessä kaihertaa levottomuutta. Olimme pyrkineet yöksi majataloon (siskoni sanoo, että se oli pappila, jonka saunassa me yövyimme, eikä majatalo, että siellä juhlittiin), mutta ei meille ollut sijaa, vaan meille osoitettiin saunaa, jossa saisimme yöpyä. Tätä oli kai joitakin vuorokausia aikaisemmin lämmitetty ja kylvetty. Saunan sivussa pienen pieni pukuhuoneen kaistale. Oikaisimme siskoni kanssa siihen penkille, isän ja enon väen käydessä nukkumaan saunan puolelle. Mutta miten kolkko voikaan kylmä sauna olla. Emee saaneet nukutuksi. Palelimme vaatteissamme koko tämän pääsiäisen vastaisen yön.
Päivän valjetessa tuotiin meille talosta muutama kylmä keitetty peruna. Saimme haalituksi saunan roskista muutaman risuntapaisen ja yritimme saunan uunin suulla keittää aamukahvia kovin huonolla tuloksella. Kyllä sitä taas lämpimikseen kävelikin päivän.
Kun ilalla saavuimme Rantasalmelle, oli meillä onnea. Mökki oli pieni, vain keittiö ja kamari. Isäntä ja emäntä herttaisen ystävälisiä. Kas kun ystävällisyys ei maksa mitään, ja kukaan ei koskaan ole niin köyhä, etteikö voisi toiselle tuottaa iloa, jos vaikka ei teoilla, niin sanoilla ainakin. Yhdessä pihamaalla katselimme seniltaisia revontulia, jotka verenpunaisina roihuten loimusivat yli taivaan. "Sotaa se tietää" sanoivat he niinkuin mekin.
Emäntä sijasi keittiön sohvasänkyyn vuoteen minulle ja sisarelleni. Antoivat oman sänkynsä. Itse menivät miesväen kanssa kamarin puolelle, lattialle nukkumaan. Miten ihanalta tuntuikaan saada riisua, ja vielä kengät ja sukatkin ja käydä ihan peiton alle. Kerrassaan ylellistä tällä matkalla. Aamua kruunasi uusi yllätys: Pöytä oli katettu kahvilla ja vehnäsellä meitä kaikkia varten. Isäntäväen sisimmästä suorastaan pulppusi pääsiäisilo, sillä sitä kai se oli ja elähdytti meitä muitakin. Miten eri tavalla nämä kaksi yöseutua erosivatkaan toisistaan. Lupasimme paluumatkalla poiketta heille.
Taisi olla mahtavassa Joroisten pitäjässä, kun maantien laidassa odotteli isäntämies ja käännytteli kulkijoita pihaansa. Talo oli suuri, isäntä ja emäntä kookkaita ja komeita. Lapset ravasivat tuvan puolelle kurkistelemassa meitä kummajaisia. Kun olimme itsemme ravinneet eväillä ja kahvilla, jota meidän suotiin keittiön puolella keittä, laskeuduimme kukin suuren pirtin kovalle lattialle nukkumaan. Sisareni asetti aina reppunsa päänsä alle pehmikkeeksi. Päällystakkimme olivat tietenkin peiton korvikkeena.
Varhain aamulla, kun olimme vielä yösijoilla, tuli isäntä meidät yksitellen lukemaan. Peri sitten yhden markan hengestä, hevosilta eri maksun. Ja meitä kun oli siinä yöpymässä oman poppoon lisäksi paljon muitakin.
Pieksämäellä olimme majoitetut massojen ahtauteen siirtoväelle varatuissa tiloissa (taisi olla parakki). Oli koppia ja laveria. Likaisina, väsyneinä ja turtana kuin häkkilinnut ikään. Tulihan niitä näinä kolmena kuluneena viikkona käveltyä kilometrejä moniakin päivän mittaan. Sortavalasta Pieksämäelle on monta askelta. Vain suuremmissa alamäissä kävimme reen kannoille. Ja yöpymispaikkoja monenlaisia. Vain ne jäi mieleen, jos oli jotain erikoisempaa.
Muutaman tylsän päivän jälkeen saimme hevosen tavaroineen junaan, päämääräksi tuli Liminka. Me tytöt pääsimme oikein matkustajavaunuun, tosin kolean kylmään ja tietenkin kovapenkkiseen.
Limingassa alkoi kirkastua. Se oli varustautunut vastaanottamaan siirtolaisia. Olimme samassa soppajonossa niin herrat kuin me maalaisetkin. Perunoitakin keitetty valtavan suurella padalla, ne likosivat siinä keitinvedessään ja olivat vetisiä kuin sianperunat. Ne lihavat vuodet jäivät rajan taa. Oli tyytyminen mitä annettiin, tai olla ilman.
Myös saunakylvyn ihannus meille varattiin. Vasta sitten alkoi tuntea itsensä ihmiseksi, kun sai peseytyä ja kylpeä rauhassa ja vaihtaa puhtaisiin.
Nyt oli saatavaperhe kokoon. Siskoni kanssa lähdimme kysellen kiertämään pohjanmaata. Kulkuneuvot kulkivat milloin ja miten kulkivat. Mutta miten toisenlaista uuteen päivään lähteminen nyt olikaan. Puhtaana, levänneenä, kaikessa rauhassa. Ilman ainaista takana vaanivaa menemisen pakkoa.
Emme välttäneet tälläkään matkalla hakemasta yösijaa. Kerran saimme sen kansakoulun eräästä luokkahuoneesta. Tapasimme siellä samoissa merkeissä, hänkin omaisiaan hakien, Sortavalasta tutun neitosen. Tällä oli eväistään jäljellä kova ruisleivän kannikka ja nokare härskiä voita. Jaoimme sen vähän iloiten keskenämme.
Vielä haki sieltä suojaa pari kotimatkalla olevaa nurta sotilasta. Kaikille riitti jokin taso, jolle laskeutua. Kiipesipä toinen sotilaista nukkumaan korkean kaapin päälle. Kenelläkään ei ollut halua jäädä lattialle.
Perheemme löysimme hyväkuntoisina yhteismajoituksesta Sievin kansakoululta. Kun he äskettäin olivat käyneet täisaunassa, olivatkin valmiit lähtemään kanssamme.
Mutta Limingassa meille ei ollut sijaa, vaan näytettiin tietä Lumijoelle, Varjakan kylän perukoille. Viimeinen kuuden kilometrin taival vähäistä, tuhruista kylätietä Lumijoelta Varjakkaan. Vauveli taas kelkkaan turkisten sisään. Oli pakkanen ja tuisku. Pohjatuuli puhalteli koko voimallaan vastaan.
Siinä me peräkanaa isä ja eno hevoskuormineen. Jalkamiehiä polvenkorkuisesta aikaihmisen mittaan parikymmentä henkeä. Ainoana näkymänä kovassa pyryssä edellä kulkevan selkä.
Lopulta tien varrelta löytyi se meille asuttavaksi tarjottu, asumaton vanha mökki, Koivula. Harmaa päältä, ja vielä harmaanpi sisältä. Tupa pieni, kamari ja keittiö huonokuitoiset pienet popperot. Näkymät ulospäin ankean aukeaa, tasaista. Taaempana tumma metsän reuna, kuin aitaus.
Tässä meidän kolmen perheen oli sovittava asumaan näin aluksi. Nyt olisi tarvittu niitä astioitakin, jotka oli pakko heittää tienlaitaan. Liha olisi pitänyt nälän loitolla, jos sitä nyt olisi ollut. Ja se makea hillo olisi virkistänyt turtuneita aivojamme. Entäs ne viljat, jotka suurella touhulla sinne asemalle. Ne otti valtio huostaansa, se tarvitsi niitä. "Ette ottaneet sitä suurta tyynyä" huomautti joku. Ja toinen taas: "Miksi ette ottaneet mukaan harmoonia?" Ottaneet, ottaneet, olilsivat itse ottaneet. Sieltähän hekin lähtivät. Kärsivällisyyttä ja vieläkin kärsivällisyyttä. Tämähän on vasta erämaavaelluksen alkua, eikä päätä edes näkyvissä.
Naapurin mökistä vähän matkan päästä tultiin tervehtimään lämpimän rieskan kera. Ja aikanaan etuosasta kylää ilmaisi muutama talokin olemassaolostaan.
Vähitellen talven mahti murtui. Yhä uudelleen me nuoret suuntasimme askeleemme muutaman kilometrin päässä olevaan meren rantaan, jonne tie päättyi. Kuin vapahdusta hakien, jotakin helpotusta koki aina siellä aavan äärellä. Silloinkin kun sen vielä kahlitsi jää ja hanki. Se oli kuin ikkuna kadotettuun kotiseutuun.
Muuttolintuparvet alkoivat olla jokapäiväinen näky. Pohjoista kohti lepattavat kiljuvat kurkiaurat piirtyivät vaalenevaa taivasta vasten, joka tuhlasi valoaan myöhäiseen iltahetkeen saakka.
Maantien ojat ja ennestään kelvoton kaivo täyttyivät ruosteen ruskeasta vedestä. Tälläkö sitä sitten pyykkiä? Aina nousi eteen uusi vastus.
Kevään edetessä alkoi orastella toivo paremmasta huomisesta. Kätkössä kuitenkin oli, mitä sillä itsekullekkin oli tarjota.
in Russian